Recensioni
cd “SACRED GROUND”
Chi erano i trovatori?
Più o meno gli antesignani medievali degli attuali cantautori. Chi sono,
invece, gli International Troubadours? Un open duo, tutto italiano (Alberto
Turra e Davide Tedesco) che si è già messo in evidenza con il disco d'esordio “Perché
il vento non tace”.
Non suonano con la viella. Non
cantano le loro liriche in lingua d'oc. Sono cavalieri elettrici, invece, che
affidano i loro proclami a una Fender o a un Shakuhachi (un flauto diritto
giapponese), a un contrabbasso o a una batteria preparata. Tutto qui? Non proprio.
Perché il loro secondo lavoro, Sacred Ground, porta con sé un messaggio
ben preciso.
È come uno scrigno che svela i
segreti ad ogni ascolto. L'iniziale "Calli" ha un sapore ancestrale:
è come se osservassimo con nostalgia e disperazione dallo spazio quel che
rimane del nostro pianeta terra. Turra con la sua chitarra elettrica introduce
un tema arpeggiato, prima di spaziare nell'effettistica dagli aromi lunari e
prima ancora di spingersi in crescendo distorti. Le percussioni di Alberto
Pederneschi e il contrabbasso di Tedesco sorreggono le escursioni come se
volessero respingere la forza di gravità.
È uno scenario suggestivo che
prosegue con gli echi jazz rock di "Cuore di bue," quelli più arcigni
e free di "Balcano," a metà strada tra il tempo sospeso della
cortesia medievali e le spinte moderniste dell'elettricità. Il jazz pieno di
brio e ambrato di folk di "Hijacking" e quello riflessivo di
"Col di lana".
Vale davvero la pena di ascoltare
questi "trovatori elettrici". Vi sveleranno i segreti di un mondo di
suoni che sembrava perso nel tempo.
Valutazione: 3.5 stelle
da Vorrei.org (di Azzurra Scattarella)
"Il trio di Alberto Turra sul palco del Binario7 ha presentato il secondo album 'Sacred ground'
Se
siete affezionati ascoltatori di Lifegate radio, sicuramente conoscete
la rassegna musicale "Terra", i percorsi di musica sostenibile ideati da
Basilio Santoro e Alberto Turra. Dieci appuntamenti al Teatro Binario7
di Monza, che permettono al pubblico di fare esperienza e tesoro di
musica classica, jazz e etnica.
Sabato 9 Aprile è stata la volta degli International Troubadours sul palco monzese che hanno presentato il loro secondo disco, Sacred Ground, realizzato insieme a Alberto Pederneschi.
I
trovatori, come spiegato all'inizio del concerto da Basilio Santoro,
direttore artistico di Lifegate Radio, sono sempre esisistiti sulla
terra: inizialmente, erano quei musici che traevano ispirazione e
dedicavano le loro opere agli dei pagani e alla natura (ricordate
Orfeo?); poi, nell'alto Medioevo, si sono trasformati poco alla volta
nei cantastorie e nei poeti che si accompagnavano con la musica per
celebrare l'amor cortese.
Riallacciandosi idealmente a questi avi, gli
International Troubadours (lo stesso Turra, Davide Tedesco e Alberto
Pederneschi) hanno composto musiche - odi - per la terra e la natura,
per ricordarci il nostro legame ad essa e celebrarla proprio come
facevano i loro antenati.
Nessuna
parola, soltanto musica e suoni: la voce umana serve a sottolineare ed
esprimere il pathos di questo amore arcaico ed infinito.
Durante
il concerto, la chitarra di Turra si mescola al contrabbasso di Davide
Tedesco, ritmati dalle percussioni di Pederneschi. La voce che i
trovatori emettono è senza una lingua precisa, l'insieme ha un sapore
multietnico, come dimostra il mappamondo illuminato al centro del palco.
Sale sul palco due volte anche Sarah De Magistri,
voce già del primo progetto degli International Troubaours: anche lei
sembra onorare qualche dio pagano o la Natura con i suoi vocalizzi
amorfi, con cui esprime intensamente quell'amore arcadico e sacro.
Tre mistici, sembrerebbero a vederli all'opera:
fortunatamente, durante le brevi e poche pause dalla musica, si
rivelano essere umani, capaci di rendere esplicito quell'afflato -
questo sì - mistico che li lega alla terra.
Musica sacra, musica umana, musica decisamente internazionale."
da jazzrytmit.com (di Antti Suvanto) | |||||||
Sacred Ground
International Troubadours 002
Omalle merkilleen levyttävä Troubadours-trio on varsin monipuolinen. Omiin, ilmeisesti melko improvisaionaalisiin, sävellyksiin rakentuvassa musisoinnissa on yllättäviä rakenteita ja useita tyylilajeja käytössä. Soundien kirjo on vaikuttava; smooth jazz, primitiivistä musiikkia, hieman New Age-mausteitakin, pohjana mainstream jazz ja toisinaan rock. Pysyittekö kärryillä? Minä en nimittäin itse oikein tahtonut pysyä, mutta sehän ei tietenkään todista vielä mitään. "Pyhällä maaperällä" siis ollaan, ja sellaistahan täytyy aina kannattaa. Nyt enimmän osan ajasta musiikkia on kuitenkin ylivoimaisen vaikeaa tulkita sen paremmin pyhäksi kuin koskemattomaksikaan, saati sitten "jumalalliseksi". Varhaiskantaisen musiikin maailmasta nouseva sanaton laulu kuulostaa enimmäkseen lähinnä pakanalliselta ja riettaalta riitiltä tai mikä vielä epäsuotuisampaa, sellaisen parodialta. Termi "trubaduuri" kääntyy ainakin suomalaisessa kielenkäytössä lemmenlaulajaksi tai ehkä lemmenrunoilijaksi, mutta tästäkään ei voine olla kyse. Esityksissä ei ole yhtään romantiikkaa ja runojahan ei sanattomassa laulussa olekaan. Välillä naivistinen unisono-hyräily tai sanaton hymistys on lähes uskomattoman yksinkertaista ja viattoman tuntuista, primitiivisen musiikin hengessä, saavuttaen eräänlaisen kliimaksin Salutati -raidalla. Ehkä tämä laulukokeilu toimii livenä tiheätunnelmaisilla klubikeikoilla, mutta ankarissa studio-olosuhteissa se on vaikeampaa. Innostuessaan tutkimaan tonaalisia syvyyksiä yhtye antautuu sävel- ja rytmisodysseialle, missä mikään ei ole enää yksinkertaista. Eikä varmasti viatontakaan, ei sen puoleen. Instrumentalisteina trion muusikot kurottavat nimittäin varsin pitkälle. Voisi ehkä puhua "eklektisestä jazzista" - eri tyylisuuntia ja näennäisesti yhteen sopimattomia elementtejä kombinoidaan ennakkoluulottomasti. Lopputulos on enimmäkseen soiva ja järkeenkäypä kokonaisuus, jota merkitykseltään epämääräiseksi jäävä laulunhoilauskaan ei pysty kumoamaan. Soitinyhdistelmissäkin löytyy kokeilunhalua. Useimpien sähkökitaristien tapaan Alberto Turra tuntee vastustamatonta halua kuulostaa nopeammalta kuin oikeasti onkaan. Tällöin on lickseissä käytettävä vasemman käden vasarointitekniikkaa - johtoääni lyödään oikean käden plektralla, mutta sitten juoksutetaan vasemman käden sormia kitarankaulalla ja muodostetaan sävelkulku pelkästään niillä. Heikkokin kitaristi saa tuotoksensa kuulostamaan monimuotoiselta käyttäessään tähän tarkoitukseen kaikkia kuutta kieltä. Melodiat eivät näissä yhteyksissä ole aivan kaksisia, mutta sanottakoon Turran kunniaksi, että hän kykenee toistamaan ne kutakuinkin samankaltaisina. Oudon ja ajoittain melko harrastelijamaisen musiikkisekoituksen kesto on hieman pitkä ja koska yleistaso jää edellä mainittujen sekoilujen ansiosta aika pintapuoliseksi, vapautunutta kuunteluelämystä ei oikein pääse syntymään. Tämä on valitettavaa, koska trion soitossa olisi aineksia persoonalliseen jazzin ja rockin fuusioon, kuten mm. Col di Lana -raidan parhaat hetket todistaa. Salaperäisyyden sädekehä jää trion tuotoksessa siis melko vähäiseksi, ja ajateltu salamyhkäisyyden tunnelmakin lähestyy kariutumista. Mystiikan musiikillinen tavoittelu jää joka tapauksessa vajaamittaiseksi. Näistä tendensseistä irrotettuna kaikki ovat kokeneen oloisia muusikoita, joten klubikeikoilla atmosfääri varmaankin on parhaimmillaan vaikuttava ja intensiivinen. Eri kulttuuripiireistä temmotut elementit ja vaikutteet sulautuvat ärhäkkään improvisointiin ja teemojen kehittelyyn. |
Nessun commento:
Posta un commento